Tottuukohan tähän koskaan? Kun pitää sanoa heipat tietämättä koska seuraavaksi nähdään. Pala on kurkussa jo kun bussi starttaa Lahden linja-autoasemalta ja mieli vähän maassa kun odottelee koneen lähtöä. Ei se helppoa ole, aina sanoa heippa. Äitille, iskälle, pikkuveljelle, ystäville... Ei vaikka asuu niin lähellä, että periaatteessa Suomeen voisi lentää vaikka joka viikonloppu.
Tämä on expat elämän kääntöpuoli, aina ikävöi jotain. Ja aina on tunne, että aikaa ei riitä kaikkeen ja kaikille.
Mutta onneksi tämä tunne yleensä haihtuu kun kone laskeutuu Arlandaan. Bussissa lentokentältä kotiin odotan jo innolla näkeväni sen yhden tärkeän henkilön, jonka kanssa on hyvä olla ja joka ymmärtää expat elämän hienoudet ja huonoudet.
* * *
Do I ever get used to this? To feeling that it is time to go again and say goodbye to mom, dad, brother and friends. It feels hard, every time. It is not easy even though I live so close that I could fly to Finland every weekend if I would like to. Yes, this is the hard part of being an expat.
But luckily this feeling always ends when I land to Arlanda and take a bus home to that special person who understands what I am going through.
Post Comment
Post a Comment